Suorittaja, negatiivinen, laiska, pinnallinen...

Terveisiä Balilta! Eilen palasin 17 päivän lomalta Suomeen.
Loma teki taas niin hyvää kuin vain tehdä voi ja löysin itseni ja oman rauhani taas uudestaan.
Kirjoitan teille Balista erikseen. Tämä teksti on nyt muuta...

Olen aina ollut vähän hippi-tyttö, aina iloinen, tekeväinen, pohdiskelija, kokeilunhaluinen, sosiaalinen, hyväksyvä, ymmärtävä, joskus arka ja vaikka mitä muuta... Nykyään minut luokiteltaisiin ehkä ADHD:ksi, Suorittajaksi, liian kiltiksi ym.




Lomalla tarkoitukseni oli kuvata älytön määrä liikepankkia asiakkaitani varten, kirjoittaa blogia ja suunnitella verkkovalmennustani sekä muuta tulevaa.
Huomasin kuitenkin, että eipä huvittanut tehdä mitään. Nautin olemisesta, pohdiskelusta ja siitä kuinka "oikea Mimi" hiipi hiljaa takaisin. 



Miksi lomalla pitäisi olla luova tai kirjoittaa blogia tai kuvata tai suunnitella?
Eikö lomalla enää voi vaan olla lomalla?
Toki halusin antaa jotain treenivinkkejä ja jakaa ihanaa fiilistä instan kautta, mutta se riitti.

Lomalla huomasin siis kuinka väsynyt olen ollut ja kuinka helposti täällä arjessa ajautuu ns. suorittamiseen, negatiivisuuteen sekä materialismiin.
Teen itse usein liikaa ja sovin liikaa menoja. Olen ollut sellainen aina.
En tee asioita siksi, että haluaisin suorittaa jotain tai todistella jotain tai, että pakenisin jotain. En ainakaan usko niin...
Vaan ihan vaan siksi, että HALUAN olla monessa mukana! Se ei ole suorittamista, mutta joudun toppuuttelemaan monesti itseäni, etten sovi liikaa menoja, haali liikaa töitä tai lähde jokaisiin treeneihin/ kissanristiäisiin mukaan mihin pyydetään. Menoja tuppaa tulemaan liikaa kalenteriin helposti.
Liika on liikaa ja koska aina ei pysty sanomaan "ei" ainakaan töille (koska rahaa tarvitsee), niin sitä väsyy.
Kokonaiskuormitus kasvaa helposti jokaisen arjessa ja se pitää itse tajuta.
Sanasta "Suorittaja" en silti pidä enkä herkästi käyttäisi ihmisiin...



Jokainen tekevä ihminen on varamsti myös välillä patalaiska ja jokainen sosiaalinen ihminen välillä erakko. Toivottavasti ainakin. itse olen ehdottomasti!
Rakastan olla kotona yksin tai treenamassa yksin. Koska työn takia jo näkee paljon ihmisiä, niin joskus kun lapset ovat isällään, niin en halua nähdä neljään päivään ketään tai tehdä mitään!
Toisina päivinä en taas saata pysähtyä lainkaan ja haluan nähdä kaikkia.



Suorittajaksi luokitellaan monesti ihmisiä nykyään. 
Pinnalliseksi myös. Miksi? Luulen, että Sosiaalinen media on suuri syy siihen. Ihmiset antaa omasta elämästään erilaisen kuvan kuin mitä se oikeasti. Itse sorrun tähän varmasti myös ja siksi jotkut luulevat, että treenaan esim aamusta iltaan tms. 
Pitäisi kuvata Instastoryyn ja muualle sitä kuinka monta tuntia päivässä myös istun tai makaan, mutta kuka sellaista jaksaisi seurata :)
Mun työ on kuitenkin inspiroida ihmisiä lliikkumaan eikä makaamaan :)

Miksi ihmisten luokittelu jonkinlaiseksi on niin pinnalla?
Saisiko jokainen elää sellaista elämää kuin haluaa? Jos joku tulee onnelliseksi siitä, että sykkii aamusta iltaan niin sykkiköön. Jos joku haluaa juosta joka päivä 20km niin juoskoon. Jos joku taas virkkaa 8h päivässä, niin virkatkoon.
Toisten arvosteleminen ja luokittelu jonkunlaiseksi on mielestäni ahdasmielistä ja negatiivista ja sitä on Suomessa liikaa. Se on sitä Suomalaista negativiisuuttaa, jonka ensimmäistä kertaa nyt Balin reissulla tajusin.  Suomalaiset eivät kovin hyvin osaa olla onnellisia toisten menestyksestä tai onnesta, vaan keksitään väkisin jotain pahaa sanottavaa toisen hyvästä.



Hyvinvointialan ammattilaisena tehtäväni on saada asiakkaat löytämään kokonaisvaltainen hyvinvointi ja tasapaino eli myös löytämään levolle aikaa sekä muillekin osa-alueilla ettei elämä olisi vain treeniä ja työtä.

Kuitenkin liika vaatiminen pohtimaan omaa elämää saattaa ahdistaa. Jos kaikki palaset pitää saada paikalleen heti, niin mistään ei tule mitään. 
Tuntuu, että media sekä monet kollegani kehottavat liikaa tarkastelemaan omaa elämää, hidastaa elämää, karsia ylimääräiset ihmiset pois, olla läsnä, elää hetkessä, miettiä tavoitteita, miettiä tulevaisuutta, tehdä töitä kropan eteen, uran eteen ja sitten taas lopettamaan sen ettei tule ylikunto ja ettei ole suorittaja....
Itseäni tämä ahdistaa. Huomaan itse miettiväni usein, että teenkö mä nyt tänään taas liikaa, oonko mä nyt läsnä, elänkö hetkessä, pyrinkö saavuttamaan liikaa...
Haluan uskoa siihen, että palaset loksahtelevat paikoilleen ajan kanssa, pakottamatta ja liikaa miettimättä. Elän elämääni nauttien ja tekemällä asioita jotka tuntuvat hyvältä enkä pohtimalla koko ajan elänkö elämääni oikein.



Elämä on elämistä varten. Rentoa, hauskaa, suorittamistakin kyllä, positiivisuutta, ihmisiä, paikkoja, tekoja ja iloja!
Elän miten mulla on hyvä olla ja se on 100% fakta, että välillä ollaan väsyneitä ja negatiivisia. Välillä päivät on sellaisia, että on vaan pakko suorittaa. Se on elämää.

Olen tällä hetkellä itse aivan hukassa sen kanssa mitä haluan tehdä isona ja se on ihan ok. Kyllä se sieltä joskus tulee ja jos ei tule, niin sekin on ok. 



Ei luokitella toisia, ei arvostella toisten tapaa elää. Eletään oma elämä, niin miten parhaaksi nähdään. Tehdään rohkeita päätöksiä, oikeita ja vääriä.  Kaadutaan, noustaan ja voitetaan. Ja jos joku haluaa elää arvostellen muita, niin sekin on ihan ok. En paljon vällää :)


Kommentit

  1. Hyvä teksti Mimi. Olen itse huomannut, että monet PT.t hurraavat niille asiakkaille, jotka tekevät mielettömiä muutoksia elämässään. Toki, jos ylipainoa on jo kertynyt terveydelle vaarallisia määriä, onkin mahtavaa, kun asiakas muuttaa elämänsä suunnan.
    Mutta entä sitten ne, jotka kuukaudesta toiseen odottavat jumppakärpäsen puremaa, potevat huonoa omatuntonta jokaisesta suupalasta, kadehtien lukevat upeista onnistumistarinoista mutta eivät koskaan oikeastaan muutu.
    Olen jopa törmännyt PT.n joka tavallaan luovuttaa, kun ei asiakkaasta oikein mitään tule..
    Sinä tsemppasit minut aikanaan liikkumaan, tuloksia ei kummemmin tullut, eikä se takapuoli pienentynyt, mutta liikuntakärpänen puri.
    Nykyään teen jopa tavoitteellista painonnostoa ja takapuoli on ja pysyy�� en silti murehdi enää. Liikun rakkaudesta liikuntaan!
    Ihmisten tulisi olla armollisempia ja juurikin niin kuin sanoit, ei verrata itseään muihin.
    Olla onnellinen juuri sillä tiellä, minkä itse valitsee. Vuoden lopussa kädet nostaa ilmaan se, joka teki aina hiukan enemmän, hiukan täysimpää, hiukan armollisemmin, mutta jokaisen jutun kuitenkin loppuun asti��rakastaen ja arvostaen itseään ja myös muita!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit