Ylpeä vai ylimielinen

Liikunta-alalla työskennellessäni olen kokenut valtavia epäonnistumisen ja alemmuuden tunteita.

Olen ollut epävarma omasta osaamisestani, omasta ammattitaidostani, omasta vartalostani, omista urheilusuorituksistani sekä omista mahdollisuuksistani pärjätä yrittäjänä.

Lähdin alalle nuorena ja silloin tietenkin katsoin kaikkia muita alalla olevia ylöspäin ja tunsin itseni syystäkin vielä aloittelijaksi.

Halu oppia ja osata oli kuitenkin kova ja se on vienyt eteenpäin tähän päivään asti.

Olen käynyt kouluja ja itse opiskellut. Edelleenkin käyn seminaareissa, koulutuksissa ja luen kirjallisuutta...  ihan oikeaksi opiskelijaksikin aion hakea ensi keväänä.

Se, että haluaa olla yhtä hyvä kuin muutkin tai parempi on ihan tervettä tässä yrittäjien maailmassa.

Ja olen erittäin ylpeä siitä, että olen pärjännyt yrittäjänä liikunta-alalla jo neljä vuotta.

Asiakkaita riittää ja siitä saan ola kiitollinen ja ylpeä.

En ryhdy kuitenkaan ylimieliseksi vaan olen jatkuvasti nöyrän kiitollinen siitä, että saan tehdä työtä mitä rakastan.

Yksi mistä melkein voisin olla ylimielisen ylpeä on se, että uskallan olla tyytyväinen omaan kehooni.

Nuorempana päässäni pyöri jatkuvasti se ajatus, että liikunta-alalla työskennellessäni minun pitää näyttää koko ajan siltä kuin olisin menossa Fitness kisoihin tai että kisamenestys on se millä saan asiakkaita.
Enkä olisi ikinä julkaissut tuota kuvaa!

Luojan kiitos, olen päässyt tästä ajatusmallista eroon!
Haluan olla erilainen esikuva asiakkailleni ja nuorille. En halua, että kukaan ajattelee niinkuin minä nuorempana.

Uskallan olla oma itseni ja harrastaa asioita oman mielenkiinnon ja ilon takia. En muiden.

Asiakkailleni haluan opettaa hyväksymään oman kehon, mutta tavoittelemaan omia unelmia. Jos se on 10 senttiä kapeampi vyötärö, niin siihen pyritään järjellä ja terveellisesti, mutta yritetään tehdä se kuitenkin mielekkäästi ja niin että ilo liikuntaan säilyy.

Olen kuitenkin ylpeä siitä, että kävin kerran Fitness-kisoissa. Olen ylpeä siitä, että olen vahva. Olen ylpeä siitä, että olen "vanhalla iällä" oppinut juoksemaan sekä- uimaan ja nautin molemmista lajeista mielettömästi. Olen ylpeä siitä, että olen yrittäjä ja kahden lapsen äiti.

Olen ylpeä siitä, että olen läpäissyt perusmatkan Triathlonissa.

Ja olen ylpeä omasta vartalostani.

Nykyään kun katson kisakireää kolleegaani, niin en tunne enää häpeää itseäni kohtaan, vaan olen ylpeä siitä mitä itse olen saavuttanut ja miten itse hoidan kehoani ja teen työni.

Se mikä tuntuu hyvältä toiselle ei välttämättä sovi kaikille.

Olen kuitenkin aina nöyrä enkä ikinä koe olevani muita parempi. Se on osa luonnettani. Vähättelen itseäni edelleen aivan liikaa. Vaikka vaikutan ylpeältä ja välillä ylimieliseltäkin (kyllä, näin minulle on sanottu), niin mielessäni pidän itseäni useasti toisia huonompana. Vaikka tietotaintoni on mieletön muihin verrattuna ja kenttäkokemukseni on sadoista ihmisistä, jollei jopa enemmän, niin silti koen olevani useasti toisia kokemattomampi. Ihan hassua... Mutta se pitää minut ylpänä ei ylimielisenä ja myös nöyränä ja tiedonhaluisena.

Henkinen hyvä olo, ylpes omasta elämästä. se on tärkeää.